Äitienpäiväkukan tarina
Sain kuvassa olevan atsalean lapsiltani äitienpäivänä viime vuonna. Se kukki aikansa upeasti ja kukkien kuihduttua olin aikeissa heittää sen normaaliin tapaan pois. Päädyin kuitenkin viemään sen pihalle talon seinustalle. Sinne sen tietenkin unohdin. Syksyn kylmillä ’löysin’ sen taas. Lähes kaljuissa versoissa oli muutama lehtitupsu hengissä ja päätin kokeilla pysyisikö se hengissä talven yli. Leikkasin kuivuneet versot pois, kastelin mullan ja vein kukan kellariin ikkunan alle pelargonioitten ja verenpisaran seuraksi talvehtimaan. Muutaman kerran talven aikana kellarissa käydessäni heitin sille tipan – pari vettä, kuten pelargonioillekin. Helmikuun alkupuolella käväisin katsomassa miten kasvini jaksavat. Silloin huomasin yllätyksekseni jokaisen verson latvassa nuppineulanpään kokoisen vaalean pisteen. Kukkanuppuja?!!!
Vaihdoin atsaleani uuteen multaan, kastelin ja siirsin sen keittiön ikkunalle huoneen lämpöön. Innolla seurasin päivä päivältä valkoisten pisteiden turpoamista. Ensin puhkesi yksi kukka, sitten toinen, ja lopulta kaikki nuput kukkivat! Kukinta kesti useamman viikon, mutta tämän vuoden äitienpäivään asti kukintaa ei aivan kestänyt. Viimeisenkin kukan kuihduttua siirsin atsalean verannan viileyteen. Kokeilen saanko sen menestymään vielä kesän yli ja toisenkin talven.
Ihanaa että sain kokea tuon juuri nyt, tänä keväänä, kun koronavirus on estänyt tapaamasta lapsiani normaalisti!
Tämän pikku tarinani kera haluan toivottaa kaikille äideille ihanaa äitienpäivää!